Tulos oli aikalailla päinvastainen, kuin tuolloin 4 vuotta sitten. Mukava vertailla, onko tapahtunut kehitystä vai vähennystä. Olenko löytänyt sisäistä rauhaa? Vai onko se vielä katselussa? Mitä tämä on? Ehkäpä se selviää tässä ajan kanssa, kun olen taas tämän sisäisen arkkuni avannut tähän blogiin. Pienen tauon jälkeen. Jäämme odottamaan.

http://www.netello.fi/viihde/persoonallisuustesti.php

Seuraava kaavio kuvaa vastaustesi sijoittumista

(mpmp)

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi

Olet hiljainen, käytännöllinen, herkkä ja spontaani. Kaltaisesi ihmiset ovat hieman ujoja ja syrjään vetäytyviä, ja etsiytyvät ammatteihin joissa on mahdollisuus yksinäisyyteen ja samalla pitää sormensa elämän pulssilla. Metsänhoito, maatalous, puutarhanhoito, sukeltaminen, kaivostyö ja rakentaminen ovat sinulle soveltuvia ammatteja, samoin kuin käsityöammatit ja taide. Ihmistyyppisi ovat myös usein ammattiurheilijoita, muusikkoja tai esiintyviä taiteilijoita. Osaat nauttia aisteistasi, ja viihdyt ulkoilmassa ja luonnossa. Arvostat itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, ja vetäydyt mielelläsi syrjään liian epämiellyttävistä tai vaativista tilanteista. Vapaa mielenlaatusi on usein vastakkainen liikeyritysten tavoitteille, joten sinua ei helposti löydetä ”uraputkesta” tai ainakaan suuryrityksen johtoportaasta.

Luin sen yhdeltä istumalta. Tai, no sanotaanko näin, että kahdella istumalla. Että kävin Rovaniemen teepeeshellimotonetrestaurant- taimikäseoli- kahviossa välillä katsomassa yhden ravilähdön ruotsin tototv:stä. Oli muuten tuoreita pullia siellä. Ja kahvia. Tuoretta! Ja tuoreita donitseja, tuoreita lihapiirakoita ja pasteijoita. Oli. Tuoreita olivat. Piti ihan ääneen ihmetellä. Että minä niin mieleni hyvätin, kun sain huoltoasemalla tuoretta kahvia! 

Että minä mieleni niin hyvätin, että pitää ottaa selvää se huoltoaseman nimi ja kertoa siitä kavereillekin. Että minä mieleni niin hyvätin.

No kuitenkin. Luin sen Kyröksen kirjan kahdella istumalla. Siinä oli paljon mielenkiintoisia asioita. Naurahdin ehkä 4 kertaa ääneen. Onko se liian vähän? Minusta se on riittävästi. Ei se mikään sarjakuva ole. Tai fastfoodkomedia. Se on kirja. Kirja, mikä on kädet ruvella kirjoitettu, siihen mieltä avattu. Siinä on nähty vaivaa, on pohdittu ja kuutioitu eri vaihtoehtoja. On pohdittu, tehty johtopäätöksiä, muokattu ja painettu. On ne kansiin kirjoitettu, monet sanat.

Kirjailija on periaattessa mielettömän tuottava ja hyödyllinen tyyppi. Työtä on tarjottu muillekin kuin itselle. Aika monelle itseasiassa. Ennen kuin kuluttaja on anttilanalekorista ostanut Mielensäpahoittajan kotisohvalleensa, on se kulkenut pitkän matkan. On kustannusyhtiön henkilökunta, taittaja, liimaaja, painaja, varastomies, graafikko, valokuvaaja, on kirjakaupan täti, on markkinasetä.

On mustesuihkutulostimen asentaja ja kiinalaiset pikkukätöset A4-riisien kanssa. On tietokone xpertti, virustorjuntaohjelman myyjä, on Sivan muovikassin painaja ja luomistyössään turhautuneen kirjailijan vakikuppiloiden myyjät ja lähikaupan siivooja. Tiedä vaikka sinullakin olisi joku rooli luomisprosessissa. Onko kenties kirjan käsikirjoitus pyörinyt yhtäaikaa puhelinlaskusi kanssa saman postinkantajan kassissa? Aattelepaite.

Mietin kirjan sisältöä, miten tässä päivässä se onkaan. Miten monella ihmisellä on juuri samanlainen tilanne. Miten vähän jää sanomatta ja kertomatta, miten paljon mielensä voi pahoittaa puolin ja toisin.

Yleisellä tasolla kirjan tarkoitus lienee se, että lukija kokee kirjan jotenkin omakohtaiseksi. Se on kirjoitettu minulle. Tai ainakin jollekin, joka tietää juurikin minkälaisesta kirjoitustyylistä, huumorista, juonenkäänteestä tai niksipirkasta minä pidän. Juurikin. Se ei ole jumankauta mikään sana. Nyt minä niin mieleni pahoitin tuosta juurikin- sanasta. Opettele kirjoittamaan! Sanajärjestys! Äidinkieli! Lauserakenne! 

Mielensäpahoittaja ei käyttänyt päiväkirjassaan sanaa "juurikin".

Eikä olisi käyttänyt.

Paitsi ehkä siinä tapakusessa, että olisi rankametsässä jättänyt vahingossa (tarkoituksella) nuoren koivun jatkoksi juuren- ja jättänyt sen oven väliin.

"Juurikin jäi oven väliin ja katkesi, kun vedin viimeisen rangan halkoliiteriin", niin se mielensäpahoittaja olisi sanonut. Mutta siitä se ei olisi mieltänsä pahoittanut. Se olisi avannut oven, poiminut katkenneen juuren käsiinsä ja asetellut sen hellästi halkopinon viereen. Säästyipähän pokasahan terä tässä hommassa. Tuosta juuresta tulee hyvä tervasnuotio! Syttyy kuiva tervas vaikka kaatosateessa, eikä tarvitse märkien puiden kanssa nuusata.

Miten samanlaisia ajatuksia on tämä kirjailja mietiskellyt ja ne ihan kansiin laittanut. Minun kanssani. Mietin kovin, onko tämä Tuomas Kyrö joku minun tuttu. Ei se taida olla. Kirjailijaystäviäkään minulla ei kovin montaa ole. Ainakaan tietääkseni.

Eli, jos on näin, että meillä ei Tuomaksen kanssa ole mitään yhteiskombinaatioita, niin täytyy sanoa, että kirjailija on onnistunut työssään. On onnistunut kirjoittamaan kirjan, joka vastaa kysymykseen "Kenelle?", - "Suoraan Minulle". Ja ehkä vähän myös Sinulle.

Siitä minä mieleni niin iloitin, että kaverini nakkasi kirjan minulle. Että lue tuo tai älä lue. Siitä minä mieleni niin iloitin.

Aina on kiire. Kaikilla on kiire.

Miksikö kirjoitan tänään? Vaikka minulla on kiire, vaikka minulla on tärkeitä deadlineja siellä ja täällä. Kirjoitan siksi, koska se on minulle tärkeää. Minä koen, että on tärkeää, se on minulle tärkeää.

Oikea syy siihen, miksi nyt kirjoitan on se, että en muistanut, missä tässä järjestelmässä on "kirjaudu ulos"- nappi.

Nyt alan sitä etsimään uudelleen. Ja unohdan.

Mietipä esimerkiksi lausetta "Mullon hirviä ikävä!"  Kaipaatko siis useita hirviä? Vai haikailetko yhden hirven perään?

Kieliopillisesti oikein lausehan kuuluisi: "Minulla on hirveä ikävä". Muuttuuko lause, tai sen merkitys sen kummemmaksi? Edelleen kaipaat siis hirveä- tällä kertaa sitä yhtä ainoaa hirveä.

Opettelen siis puhumaan, ja korjaan lauseen lisäämällä siihen yhden lauseenjäsenen lisää.  "Minulla on hirveä ikävä sinua". 

Jos vielä haluan koristella, muutan sanan "hirveä" joksikin muuksi. "Minulla on kauhea ikävä sinua". 

Muuttuikohan lause sen paremmaksi. Kauhea ikävä? Molemmat sanat irroitettuna ovat negatiivisia; kauhea ja ikävä. Kauhea on kamala, eli hirveä. Ikävä taas- on epämiellyttävä, inhottava.

Aikani mietittyäni- ja sanoja siirreltyäni, muutan lauseen seuraavanlaiseksi: Kaipaan sinua.

Siitäpä muljahtaakin eräs biisi mieleeni. Kai- paan, kai- paan sua niin... Ja siitäpä taas... Let's twist again..

Minua ei huvita. Minua ei huvita enää juuri mikään.

Tarvitseeko työn huvittaa? Ehkä. Ainakin sirkuksessa. Ja sitähän tämä on ollut. Sirkusta. Minä olin tuon sirkuksen johtajana, monta vuotta. Se oli minun sirkukseni.

Välillä oli kiire, väsytti, eikä olisi oikein aina jaksanut. Mutta huvitti. Huvitti johtaa sitä sirkusta. Huvitti viihdyttää yleisöä, huvitti viihdyttää esiintyviä taiteilijoitani.

Nyt en ole enää sirkuksen johtaja, enkä edes iloa tuottavassa asemassa oleva pelle. En taiteile trapetsilla, en niele tulta, en veitsiä. En ole sirkustaiteilija, jolla on oma näytöksensä. En ole vetonaula.

Olen nurkkaan heitetty marionetti, jonka lankoja unohdetaan vetää. Silloin tällöin kiskaistaan yhdestä narusta tuohon suuntaan- ja toisesta toiseen suuntaan. Muun ajan makaan laakereillani ja odotan.

Ne vetäisyt ovat vain tekohengitystä. Kuolonkouristuksia. Tahattomia liikkeitä, joita tapahtuu vain, jotta muistetaan minunkin olevan edelleen elossa.

Välillä joku nykii naruistani, ja moittii toisia marionetteja. Ne marionetit eivät ole taipuneet narutaiteilijan pyyntöihin, vaan ovat olleet omatoimisia. Nämä marionetit itkevät narutaiteilijaa ja omaa kohtaloaan. Minä vaivun yhä syvemmälle marionetin elämään. Osaan olla liikkumatta, osaan! 

En pysty elämään marionettina. Minua ei tarvita. Narutaiteilija ei ole sirkustaiteilija, joka osaisi- tai haluaisi minua liikuttaa.

Tonttu. Tuo pieni, näkymätön punanuttuinen vikkelä kaveri.

Kaikkien tuntema tonttuhan on kaveri, joka vipeltää joulupukin apurina, kurkistellen ikkunoista kilttejä lapsia. Tonttu auttaa pukkia lahjapajassa pitkin vuotta. Ei muuten pukki pysty rakentamaan itse sellasta määrää lahjoja.

Tontuilla on ylityökielto. Työnantaja (eli pukki), kieltää ylityöt, koska tonttuja on jo lomautettu aikaisemmin säästösyistä. Koska on lama ja hirvittävä taloudellinen notkahdus. Siti pikkutontut ahkeroivat ylityökiellosta huolimatta, ilman palkkaa. Paikkaavat omien töiden lisäksi lomautettujen tonttujen työtehtäviä.

Töihin jääneet tontut ovat ahertaneet tuotospanoslaskelman mukaista toimintaa vajaalla tontutuksella koko vuoden. Tulospaine on kova, lahjat tulee olla valmiina jouluna.

Joululahjojen määrä ja menekki vaikuttaa olennaisesti seuraavan vuoden tilinpäätökseen ja toimintakertomukseen. Kuluvan vuoden tulokset on siis tehtävä työssä olevien tonttujen selkärangasta. Kesälomatkin pätkittiin. Lelupajan hihnan oli pyörittävä heinäkuun helteistä huolimatta. Hieman sitä linjan tahtia hidastettiin, koska hihnan äärellä oli vain yksi tonttu kolmen sijaan. Mutta pyöri se kuitenkin.

Lomautettuina olleet tontut palaavat töihin intoa puhkuen. Lomautuksen aikana on ollut aikaa suunnitella uusia kujeita- ison pajan linjaankin olisi hyviä muutosideoita. Samalla on unohtunut osa realiteeteista, ja se että pukin paja on sentään toiminut samalla kaavalla jo satoja vuosia. Ja nytkö, kiireisimpään vuosineljännekseen pitäisi tehdä idealistin massiiviset muutokset?

Ne häsläävät sitä tätä tuota, kun ylikuormitetut,  (etuoikeuteutut) lomauttamispäätöksettä jääneet tontut lepäävät silmät ristissä lelupajan lattialla. Osa tontuista muistuttaa tontun sijaan lähinnä zombieta. Väsyneet tontut eivät jaksaisi ottaa enää mitään ylimääräistä intoilua vastaan. Ei tässä vaihessa.

Lomautetut tontut kehoittaa ylikuormittuneita tonttuja lomailemaan. Kyllä me pärjätään, nyt vuorostaan. Koko vuoden pajassa sorvanneet tontut nostavat väsyneitä katseitaan ja vilkuilevat toisiaan. Nytkö? Kuinka lomautetut tontut kuvittelevat pärjäävänsä vajaalla tontutuksella? Nythän alkaa kaikista kiireisin aika, joulu lähestyy. 

Joulupukki myhäilee hou hou hou. Kyllä lapset vain ovat onnellisia kaikista näistä lahjoista. Väsyneet tontut huokailevat ja jatkavat töitään. Pieni puristus vielä, niin pääsee eläkeputkeen. Ai niin, mutta tontuthan elävät satoja vuosia.  Jospa ensi vuonna ei olisi enää lama.

Kyllä vain. Karjanjalostus on tarkkaa puuhaa. Suomalaiset maataloustuottajat tuovat leivän pöytäänne, maidon kauppoihinne, sika-nauta-jauhelihan lähikaupan lihatiskiin.

Näinkö se homma toimii. Oliko yllätys?

Suomalainen elintarviketeollisuus on tulostavoitteista toimintaa. Ei se ole mitään pikkupuuhastelua. Tuottavuutta on kokoajan lisättävä ja tuottavuus lisääntyy laaduntarkkailulla.

Maataloustuottajat (ihmiset) ovat kivenkovia ammattilaisia. He tilastoivat, suunnittelevat, laskevat tilavuus- ja kannattavuuslaskelmia.

Sen lisäksi he tekevät raakaa ruumiillista työtä, johon kauluspaitaiset tietokoneen näppistä hivelevät, manikyyrista tulleet sormet tuskin edes kykenisivät. 

Tuotantoeläinten jalostuksen on oltava tavoitteellista: maidontuotantoon jalostetaan terveyttä. Tavoitteena on jalostaa lehmä, joka lypsää laadukasta maitoa paljon. Lihataloudessa tietysti laatu ja lihan määrä. Rimpulasta lehmästä ei tule lihaa, sitä ei kannata jatkojalostaa.

Eläimiä ruokitaan tarkkaan, niiden polveutuminen ja sukutaulu on tiedossa pidemmälle kuin normaali suomalaisen sukulaisuussuhteet. Ne merkitään ja tilastoidaan. Hyvä lehmä keinosiemennetään hyvällä sonnilla, ja toivotaan vielä parempaa yksilöä.

Tiloilla siis tallustelee samettisilmäisiä mustikkeja ja mansikkeja, jotka poikivat ja jatkojalostavat lemmikkejä ja kieloja.

Miksi?

Jotta suomalaisella kuluttajalla olisi maitoa ja makkaraa pöydässä. Viljanviljelijät tuovat sen leivän.

Ja metsurit sen paskapaperin, mihin voitte sitten ruokailun jälkeen pyyhkiä perseenne.

Maataloustuottajien työ on aliarvostettua. Ihailkaa vain optiomiljonäärejä, it-jättiläisiä, metalli- ja öljyalan suuryrityksiä.

Niin kauan kun maataloustuottajat jaksavat ahertaa pienillä korvauksilla, alhaisilla tuottajahinnoilla, taipukaa vain ruokapöydän ääreen hyvillä mielin.

Kevät tulee. Kuume nousee.

Talven pimeässä viimassa puoli miljoonaa suomalaista jonotti lippuja suuren rokkitähden konserttiin katastrofaalisin tuloksin. Lippupalvelu meni sekaisin ja ihmiset vihastuivat, koska lippuja ei tippunutkaan.

Nyt. Nyt asia on jo unohdettu. Kaikki ne toiminnasta hiiltyneet ihmiset, jotka olivat nousemassa barrikaadeille kyseisen ilmiön vuoksi, ovat hautautuneet takaisin arkeen, töihin, kiireisiin.

Postilaatikko pursuaa mainoslehtisiä. Kevään uudet vaateuutuudet ovat täällä. Toinen toistaan kirjavampaa ja hirveämpää rytkyä roikkuu pörrötukkaisten mallineitosten yllä.

Ensimmäiset muotivirtaukset näkyvät yläasteikäisten tyttöjen päällä. Jaha- tuollaista on siis tulossa tälle keväälle. Huvittaa hieman.

Onnekseen tämä nuoriso ei ole elänyt silloin, kun nämä rytkyt olivat muodissa viime kerralla. Ehkä sen takia nuoriso pukeekin nämä kuteet päälleen.

Voihan toki teinityttö pitää äitiysvaatteen näköistä paitulia, toki voi jos haluaa. Mauttomat epäistuvat hiihtarit neonväreissä kruunaa kokonaisuuden.

Silinterihattu päähän, pienoinen korsetti peittämään lanteille kertyneitä vanteita ja sukkahousut jalkaan. Asun viimeistelee korkeakorkoiset, kiiltävät piikkarit. Enempää ei tarvita.

Palataan kysymykseen- kuinka reagoivat vanhat fanit? Äidit, äidin äidit ja tyttäret? Ikuisen nuorekkuuden hakeminen onnistuu ulkoisen olemuksen kohennuksella.

Rokkitähti on tehnyt pitkän uran. Fanit varustautuvat ostamaan kaupoista madonna-housut, madonna-paidan ja madonna-verkkarit. Rokkitähteä odottaa 80 000 suomalaista, madonna-kuosiin brändättyä 80-luvun fanittajaa. Karjaa. Laumaa. Eläinkuosissa on mukava hillua, kun se kutittaa niin mukavasti ... Nilkkoja.

Mitä liikkuu ihmisen päässä, joka julkistaa toisen ihmisen lähettämät viestit? Julkisuuden toivo? Palkkionmetsästys? Ei mitään?

Mihin on hävinnyt sellainen asia, kuin kirjesalaisuus. En ymmärrä. Mitä helvettiä? Mitä?

Sähköpostiviesti on kahden ihmisen välinen kirje. Vaikka se on sähköisessä muodossa, se on silti kirje. Lapsena minulle opetettiin, että toisten posteja ei saa lukea. Niitä ei saa lukea. Se on kirjesalaisuus. Se on vastaanottajan henkilökohtainen kirje. Jos yhdessä sovimme, voimme näyttää sen jollekin. Mutta missään nimessä sitä ei näytetä muille. Saati sitten lähetettäisi sisältöä medialle.

TV-uutiset kuljettavat skandaalipalkkia joka kanavalla. Taas selitellään. Ja selitellään. "Ei siinä mitään pahaa..". Ei helvetti siinä ole mitään pahaa, mitä toinen ihminen toiselle sanoo. Se ei jumalauta kuulu meille. Se ei kuulu TEILLE. Se ei ole MEIDÄN asia. Se on niiden ihmisten asia, jotka ovat sen kirjeen keskenään jakaneet.

Toisten taskuille ei mennä, sillä se on nuuskimista ja epäkohteliasta. Taskuista ei saa ottaa mitään, se on varastamista. Ne ovat sen ihmisen henkilökohtaiset taskut, niitä ei saa mennä penkomaan.

Nykyajan nuoret ovat suojanneet kännykkänsä salasanoilla. Ei sen takia, minkä takia se on kehitetty, vaan sen takia, etteivät kaverit lue, lähetä siitä viestejä, tai tee jotain jäynää. Edes omiin kavereihin ei voi luottaa?

Ovatko vanhemmat unohtaneet opettaa lapsilleen, että toisen omaan ei saa koskea. Toisen nimissä ei saa lähettää yhtään mitään. Ei omasta puhelimesta, ei toisen puhelimesta.

Jokaisella ihmisellä on identiteetti. Se on kuin sarjanumero tietokoneessa. Jokaisella yksilöllä on omat tunnusmerkkinsä. Tärkeimpiä tunnusmerkkejä on ihmisen nimi. Sen perusteella me tunnistamme toinen toisemme. Sen jälkeen tulee henkilötunnus, kotipaikka ja osoite. Sinun identiteettisi rakentuu näiden varaan.

Joku kertoo identiteetin varastetun internetissä. Onko sinulla oikeus varastaa toisen identiteetti? Onko sinulla oikeus kirjautua johonkin palveluun toisen ihmisen nimellä, jakaa kuvia, esiintyä kyseisenä henkilönä? Ei. Sinulla ei ole siihen oikeutta. Se on kyseisen henkilön yksinoikeus. Jos haluat viedä toisen identiteetin, sen voit tehdä ainoastaan näyttämöllä- elokuvissa- näyttelijänä. Ja silloinkin kyseinen ihminen on fiktiivinen henkilö. Rooli on eri asia, kuin identiteetin vieminen.

Mitä oikeuksia sinulla sitten on. Sinulla on oikeus olla sinä. Sinulla on oikeus olla juuri sinä. Sitä ei saa kukaan sinulta viedä.

Ovatko lakipykälät ajantasalla? Kuinka käy niiden lasten ja nuorten, jotka eivät ole oppineet ihmisen perustavaa laatua olevia käyttäytymissääntöjä? Arvoja ja normeja, jotka ohjaavat tätä maailmaa, että se edes jossain muodossa pysyisi järjestyksessä. Kuinka käy tälle maailmalle?

Nämä 2000-luvun palkkionmetsästäjät eivät jahtaa rikollisia, kuten aikoinaan Villissä Lännessä kyseisen ammattiryhmän edustajat tekivät. Nämä verenhimoiset näädät repivät julkisuudessa työnsä puolesta pasteeravien ihmisten elämää hajalle.

Mitä siitä netotaan, muutama euroa hetkestä parrasvaloissa?

Missä kulkee raja? Ovatko julkisuuden henkilöt niin vapaata riistaa, että alkeellisimmatkin käyttäytymissäännöt unohtuvat? Milloin raja hälventyy, että jokainen meistä (teistä) löytää itsensä juutuupista kännykkäkameralla kuvattuna tanssimassa iloisena baarin pöydällä?

Olkaa varovaisia. Tuo raja ei ole enää kaukana.

Ne luumäet laulaa onnellisesta perheestä. Siinä on hyvät stemmat.