Joitain kuukausia sitten, toivoin kovasti pääseväni lomalle. Pääsin.

Ulkomaanmatka sujui hienosti, hyvässä seurassa, loistavan musiikin saattelemana. Kaksi viikkoa lomailin hyvällä omallatunnolla, ilman huolia tai murheita. Hillitön töihinpaluustressi iski päälle viimeisenä lomaviikonloppuna. Ei jaksa, en halua!

Kohtalo päätti kuitenkin toisin. Ensimmäisenä työpäivänä, maanantaina löysin itseni työpaikalta. Kävin käsiksi loputtomaan, kasaantuneeseen työvuoreen, soittelin puheluita, plarasin papereita, purin sähköpostiruuhkaa, järjestin laskutukset ajantasalle, keskustelin kirjanpitäjän kanssa, hoidin kenttätöitä...

Kunnes, puolen päivän maissa, viiltävä kipu kouraisi armottomasti kehon lävitse. Tuskanhiki helmeili otsalla, maa pyöri silmissä, levähdin polvilleni työhuoneen lattialle. Stana. Nyt on kuulkaa tosi kyseessä, nyt on jo pakko minunkin mennä lääkäriin.

Kaksinkerroin, hikeä pyyhkien raahauduin autooni ja ajoin terveyskeskukseen muutaman kilometrin päähän. Mustat laskuvarjohyppääjät laskivat näkökenttäni yläpäästä alapäähän yhä uudelleen ja uudelleen.

Terveyskeskuksessa lääkäri otti minut vastaan viiden minuutin odottelun jälkeen. Hän painoi vatsaani muutamaan otteeeseen, ja kipu oli sanoinkuvaamaton. Sanoin että kohta lentää laatta. Silmissä pyöri, oksetti, täristytti... Lääkäri säikähti ja sanoi että tässä tarvitaan lisätutkimuksia.

Minut ohjattiin toimenpidehuoneeseen, missä sairaanhoitaja asensi tipan, tilasi ambulanssin ja sanoi lanssin toimittavan minut keskussairaalaan.

Keskussairaalassa ambulanssimiehet kärräsivät minut suoraan lääkärin pakeille. Normaalisti päivystystapaukset odottavat useita tunteja lääkärin vastaanottoa. Lääkärin tutkimuksen jälkeen minut otettiin sisään sairaalaan.

Seuraavana päivänä minut leikattiin. Taju meni kankaalle jo esilääkityksen saatuani. Seuraavat muistikuvat ovat heräämöstä, missä tajunta palasi kauheaan tärinään, hampaat kalisi, palelin niin että sänky tärisi. Vähän ajan päästä tunsin jotain lämmintä ja olin kankaalla uudelleen. Seuraavan kerran heräsin ystävälliseen ääneen, joka sanoi että nyt on jo aika herätä, olet nukkunut jo tarpeeksi. Väsytti edelleen mutta nyt tuntui olevan jo hiki. Kuulin myös keskustelua siitä, että kauan, tosi kauan on mennyt aikaa herätessä. Pakotin itseäni pitämään silmät avoinna, vaikka mielummin olisin palannut takaisin unten maille.

 Tuijottelin vain ylöspäin, ja hoitajat lähtivät kärräämään minua osastolle. "Älä välitä, anteeksi, me nyt joudutaan kuljettaan sua näin päin, kun tässä on niin ahdasta kääntää". Jalat edellä vain. Sama kai tuo miten päin sitä kulkee, vaikka uskomukset sanoisivat mitä.

Miten muuten sairaalassa, käytävällä vastaantulevat terveet ihmiset katsovat aina niin kauhuissaan? Varmaankin ajattelevat, "toivottavasti minä en koskaan joudu tuohon tilaan".

Sairaala on ahdistava paikka. Etenkin niille ihmisille, jotka käyvät siellä vierailulla. Ainoa positiivinen vierailu sairaalaan taitaa olla uuden elämän alku; synnytysosasto, missä terve äiti ja vauva lepäävät väsyneinä mutta onnellisina.  Muut osastot  kielivät vain kärsimystä, kipua ja ihmiselämän pienuutta.

Muutamien päivien päästä, useiden kivuliaiden toimenpiteiden, voimakkaiden särkylääkkeiden, lähes liikkumattomaksi menneen kehoni kanssa pääsin viimein kotiin. Sairaslomaa kaksi viikkoa. Ansaittu vai pakotettu?

Hirveä stressi kokoajan päällä, tekemättömistä töistä. Tämä putki vain jatkuu.