Luen kirjoja. Pidän kirjallisuudesta. Olen kokeiluhaluinen. Haluan kokea, nähdä, kuulla ja oppia uusia asioita. Janoan uusia asioita. Olen malttamaton. Kun opettelen uutta asiaa, minun pitäisi jo itseasiassa osata se. Haluaisin olla AD. Mutta taidankin olla vähän ADHD. 

En ole AD, eikä minulla ole H-D:ta. Tunnen kyllä ihmisiä jolla on H-D. He ajelevat niillä pitkin maailmaa, nahkavaatteissaan, liiveissään ja parroissaan. Ja jotkut heistä ovat myös AD:ta. Haluaisin elää tässä päivässä, tahtoisin oppia joka päivä jotain uutta. Joka päivä opinkin jotain uutta. Jos en heti, niin vähän myöhemmin.

Nykyään kaikki asiat on suunniteltuja. Minulla on 4 kalenteria. Minun kalenterini ovat täynnä monta kuukautta eteenpäin. Yhtään kuukautta ei ole tyhjänä ilman merkintöjä. Minun elämäni koostuu näistä neljästä kalenterista. Pidän samat merkinnät ajantasalla kaikissa kalentereissa. Muuten en muista missä minun pitäisi olla. Minulla on puhelimessa muistutuksia pienistäkin asioista, aina puolta tuntia aiemmin sovistusta tapaamisesta tai menosta. Muuten saatan unohtaa mennä sinne, missä minun pitäisi olla.

Eilen kirjoitin kämmenselkääni kuulakärkikynällä: KAHVIA, MAITOA. Jos olisin jäänyt muistini varaan, en olisi muistanut ehkä käydä kaupassa. Tai olisin muistanut käydä kaupassa, mutta olisin unohtanut ainakin sen kahvin. Jos olisin laittanut muistilapun taskuun, se olisi todennäköisesti löytynyt kahden viikon päästä puhtaiden farkkujen taskusta iloisena nukkanyttynä. Ja kahvit olisi jäänyt tänä aamuna juomatta.

Minä olen oppinut elämään oman vajavaisuuteni kanssa. En ole täydellinen ja hyväksyn sen. Haluaisin myös, että kanssaolijani eivät joutuisi kärsimään haakuroinnistani. Eivät ihmiset ymmärrä. He luulevat, että teen sitä tahallaan. Kiusallani. Se vain on mun luonne. Ottakaa tai jättäkää.

Olen aina tehnyt työtä, missä on liukuvat työajat. Olenkin miettinyt, kuinka soveltuisihin työhön, jossa leimattaisiin kellokortti, tehtäisiin tehdastyö, leimattaisiin kortti ulos ja olisin vapaa. Olisinko myöhässä joka aamu?

Kavereiden kanssa treffien sopiminen on aina ollut tyyliin nähdään yhdeksältä. Kaveri tietää, että hänen kannattaa tulla vasta puoli kymmenen. Kerran, ennen kännykkäaikakautta sovimme kaverin kanssa tapaamisen kaupungille klo 13.00. Odottelin kaveria klo 12.30 keskustassa. Yhtäkkiä näin upean moottoripyörän parkkeeraavan ja motoristi kysyy lähdetkö kyytiin. Vääntelehdin, että mulla on kyllä tapaaminen. No, jospa ihan pikkulenkin sitten. Ehditään me. Palasin samaan paikkaan 13.30 eikä kaveria näkynyt missään. Puhelinkopista sitten soittamaan, ja eihän kaveri ollut ehtinyt vielä kotiinsa keskustasta- sinne lankapuhelimen ääreen. Jäi sitten treffit väliin. Mutta pääsinpä moottoripyörän kyytiin. Kun mä ajattelin, että ehdin mä. Silleen mä olen ajatellut koko elämäni ajan, ihan kohta, joo joo, ehdin mä.

Lähes koko kouluhistoriani ajan olen myöhästynyt koulusta. Vähintään viisi minuuttia. Yleensä 15-30minuuttia. 2 asteen oppilaitoksessa sain muutaman kerran lehtorin johdolla aaltoja, kun olin kymmentä vaille kahdeksan penkissä istumassa. Sama malli on jatkunut edelleen, läpi tämän yhteiskunnan sosiaalistamisputken.

Opettajat pitivät toisinaan moraalisaarnoja. "Miksi sinä aina myöhästyt, etkö sinä kunnioita lainkaan meitä muita?" En voinut sanoa muuta, kuin että olen pahoillani. Ilmeisesti en. Kun mä oikeesti luulen ehtiväni.

Viimeisen kolmen vuoden aikana olen yrittänyt parantaa tapojani. Kännykän muistutus on minulle se tärkeä tekijä. Mene jo.  

No niin. Nyt piippasi. Auton katsastus.