Osa 2.

Missä vaiheessa sähköistetty, moderni, uudenaikainen, tredikäs on huonompi vaihtoehto, kuin mekaaninen ja vanhanaikainen?

Siinä vaiheessa, kun istut "asioilla" pendoliinon vessassa, ovi avautuu suhisten, ja sen takaa paljastuu hämmästyneen yllättyneet, häpeilevät silmät, jotka kauhistuneena kääntyvät nopeasti poispäin, ja suusta pääsee ohosori!.

Miksi näin pääsee käymään? Koska olet tyhmyyksissäsi, maalaisuuttasi, epähuomiossa jättänyt painamatta nappia, missä on lukon kuva. Kun sen oven sulkemiseenkin tarvitsee oman napin.

Juna pysähtyy ties monennenko kerran. Katson ulos ikkunasta. Iloisia saattajia. Pariskunta, kuusissakymmenissä, huiskuttavat ja hymyilevät niin, että minuakin alkaa naurattaa ja lämmittää.

Käytävää pitkin kävelee charmikkaasti harmaantunut mies. Hiukset on leikattu klassiseen malliin, lyhyt, siisti niska ja sivut, päältä hieman pidemmät, mutta ylöspäin tojottavat. Hiukset ovat piikkisuorat, vahvat, paikoin harmaat. Farkkutakki ja farkut. Hyvän näköinen. Pitänee käydä tarkistamassa lähempää. Olikohan sillä mustat amispikkukengät ja tennissukat? Näyttää juopotelleen, krapulaisen oloinen.

Konduktööri pelmahtaa vaunuun, pitkästi alle kolmikymppinen. Varmasti useiden naismatkustajien mieleen. Nykymuodin mukainen, huoliteltu, kivannäköinen poika, tarkasti rajatut pulisongit. Vähän jo taitaa partakin kasvaa. Osaan ehkä arvata jo tuoksunkin. Harmi, jostain syystä en saa tuoksua nenääni.  

Lähden kuljeskelemaan. Mustanpuhuva pitkätukkahevari tupakointitilassa. Epävarma. Katselee kännykkäänsä. Vilkuilen välillä tutkivasti. Pitäiskö sanoa jotain. Tupakkakopissa et pääse karkuun. Sun on pakko ottaa joku kontakti, tai kertoa hyvin selkeästi elekielelläsi, että nouweihousei. Ei halua jutella. Tumppaa tupakan kesken, ja häipyy nopeasti. Kulkenut matkan aikana vähän väliä istumapaikkani ohitse. Eipä ihme, jos joka kerta pitää häippästä kesken röökin, kun joku tulee samaan koppiin.

Ovi käy. Hmm.. vilkaisen, hymyilen hieman ja lasken katseeni tuhkakuppiin. Taiteilijan oloinen tyyppi katsoo myös varovasti. Yritän katsoa ikkunasta, mutta silmissä vilisee. Sanon sen ääneen. Nopeasti kulkee nykyään pendoliinot, kun ei pysty katsoon edes ikkunasta. Olematon jäänpinta murtuu. Katson miestä silmiin, ja hymyilen, taiteilija sulaa ujosti. Miellyttävän näköinen mies. Boheemin oloinen. Kevyttä keskustelua ennenvanhaisista junista, matkojen pituudesta ja kestosta. Taiteilijalla on pitkä, ruskea tukka nutturalla, joku afrikkalaistyyppinen puukoru kaulassa. Hän on pieni, noin 170 senttinen, kevytrakenteinen, kapealanteinen. Taitaa olla muusikko- tai ainakin soittaja. Kitara tai viulu. Kielisoitin jokatapauksessa. Voisi taitaa vaikka mandoliinin tai dobronkin. Hymyilee miellyttävästi, kivat naururypyt silmien ympärillä, hampaat miten sattuu suussa, mutta puhtaat- hampaat tekevät minuun vaikutuksen. Sanailen tyypin kanssa kahden tupakan ajan, ja sitten piisaakin vähäksi aikaa.

Ravintolavaunussa huivipäinen nainen lapsen kanssa. Pentu on heitellyt pähkinöitä pitkin lattiaa. Se tilanne oli sama jo tupakkakoppiin mennessäni. Silloin väistelin taitavasti kaikki esteet. Nyt tallaan bootsillani kasan pähkinöitä tarkoituksellisesti epähuomiossa. Musertuvan chilipähkinän pahaenteinen ääni kantautuu koko ravintolavaunun lävitse ja näkökenttäni alla olevat ihmiset reagoivat katseillaan. Itse käyttäydyn kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En edes vilkaise taakseni.

jatkuuportaat