Kiire. Oli kiire. Ei ole enää. Missä vaiheessa kiire on muuttunut tekemättömyydeksi?

Minua ei huvita. Minua ei huvita enää juuri mikään.

Tarvitseeko työn huvittaa? Ehkä. Ainakin sirkuksessa. Ja sitähän tämä on ollut. Sirkusta. Minä olin tuon sirkuksen johtajana, monta vuotta. Se oli minun sirkukseni.

Välillä oli kiire, väsytti, eikä olisi oikein aina jaksanut. Mutta huvitti. Huvitti johtaa sitä sirkusta. Huvitti viihdyttää yleisöä, huvitti viihdyttää esiintyviä taiteilijoitani.

Nyt en ole enää sirkuksen johtaja, enkä edes iloa tuottavassa asemassa oleva pelle. En taiteile trapetsilla, en niele tulta, en veitsiä. En ole sirkustaiteilija, jolla on oma näytöksensä. En ole vetonaula.

Olen nurkkaan heitetty marionetti, jonka lankoja unohdetaan vetää. Silloin tällöin kiskaistaan yhdestä narusta tuohon suuntaan- ja toisesta toiseen suuntaan. Muun ajan makaan laakereillani ja odotan.

Ne vetäisyt ovat vain tekohengitystä. Kuolonkouristuksia. Tahattomia liikkeitä, joita tapahtuu vain, jotta muistetaan minunkin olevan edelleen elossa.

Välillä joku nykii naruistani, ja moittii toisia marionetteja. Ne marionetit eivät ole taipuneet narutaiteilijan pyyntöihin, vaan ovat olleet omatoimisia. Nämä marionetit itkevät narutaiteilijaa ja omaa kohtaloaan. Minä vaivun yhä syvemmälle marionetin elämään. Osaan olla liikkumatta, osaan! 

En pysty elämään marionettina. Minua ei tarvita. Narutaiteilija ei ole sirkustaiteilija, joka osaisi- tai haluaisi minua liikuttaa.