Nytpä olikin mukavaa kaivaa noin neljän vuoden takainen testi. Olen liittänyt blogiini tuonne heinäkuussa 2007 saman testin. Tein tuon saman testin huvin vuoksi.

Tulos oli aikalailla päinvastainen, kuin tuolloin 4 vuotta sitten. Mukava vertailla, onko tapahtunut kehitystä vai vähennystä. Olenko löytänyt sisäistä rauhaa? Vai onko se vielä katselussa? Mitä tämä on? Ehkäpä se selviää tässä ajan kanssa, kun olen taas tämän sisäisen arkkuni avannut tähän blogiin. Pienen tauon jälkeen. Jäämme odottamaan.

http://www.netello.fi/viihde/persoonallisuustesti.php

Seuraava kaavio kuvaa vastaustesi sijoittumista

(mpmp)

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi

Olet hiljainen, käytännöllinen, herkkä ja spontaani. Kaltaisesi ihmiset ovat hieman ujoja ja syrjään vetäytyviä, ja etsiytyvät ammatteihin joissa on mahdollisuus yksinäisyyteen ja samalla pitää sormensa elämän pulssilla. Metsänhoito, maatalous, puutarhanhoito, sukeltaminen, kaivostyö ja rakentaminen ovat sinulle soveltuvia ammatteja, samoin kuin käsityöammatit ja taide. Ihmistyyppisi ovat myös usein ammattiurheilijoita, muusikkoja tai esiintyviä taiteilijoita. Osaat nauttia aisteistasi, ja viihdyt ulkoilmassa ja luonnossa. Arvostat itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, ja vetäydyt mielelläsi syrjään liian epämiellyttävistä tai vaativista tilanteista. Vapaa mielenlaatusi on usein vastakkainen liikeyritysten tavoitteille, joten sinua ei helposti löydetä ”uraputkesta” tai ainakaan suuryrityksen johtoportaasta.

Luin eilen linja-autossa istuessani Tuomas Kyrön(?) uusimman(?) teoksen. Kyseinen nuori kirjailija ei ole minulle lainkaan tuttu. Kaveri nakkasi "Mielensäpahoittajan päiväkirjan" syliini-  ja tokaisi- lue tuo. Luo tuo ja opi. Tai älä opi. Kiinnostu. Tai älä kiinnostu. Pidä. Tai älä pidä.

Luin sen yhdeltä istumalta. Tai, no sanotaanko näin, että kahdella istumalla. Että kävin Rovaniemen teepeeshellimotonetrestaurant- taimikäseoli- kahviossa välillä katsomassa yhden ravilähdön ruotsin tototv:stä. Oli muuten tuoreita pullia siellä. Ja kahvia. Tuoretta! Ja tuoreita donitseja, tuoreita lihapiirakoita ja pasteijoita. Oli. Tuoreita olivat. Piti ihan ääneen ihmetellä. Että minä niin mieleni hyvätin, kun sain huoltoasemalla tuoretta kahvia! 

Että minä mieleni niin hyvätin, että pitää ottaa selvää se huoltoaseman nimi ja kertoa siitä kavereillekin. Että minä mieleni niin hyvätin.

No kuitenkin. Luin sen Kyröksen kirjan kahdella istumalla. Siinä oli paljon mielenkiintoisia asioita. Naurahdin ehkä 4 kertaa ääneen. Onko se liian vähän? Minusta se on riittävästi. Ei se mikään sarjakuva ole. Tai fastfoodkomedia. Se on kirja. Kirja, mikä on kädet ruvella kirjoitettu, siihen mieltä avattu. Siinä on nähty vaivaa, on pohdittu ja kuutioitu eri vaihtoehtoja. On pohdittu, tehty johtopäätöksiä, muokattu ja painettu. On ne kansiin kirjoitettu, monet sanat.

Kirjailija on periaattessa mielettömän tuottava ja hyödyllinen tyyppi. Työtä on tarjottu muillekin kuin itselle. Aika monelle itseasiassa. Ennen kuin kuluttaja on anttilanalekorista ostanut Mielensäpahoittajan kotisohvalleensa, on se kulkenut pitkän matkan. On kustannusyhtiön henkilökunta, taittaja, liimaaja, painaja, varastomies, graafikko, valokuvaaja, on kirjakaupan täti, on markkinasetä.

On mustesuihkutulostimen asentaja ja kiinalaiset pikkukätöset A4-riisien kanssa. On tietokone xpertti, virustorjuntaohjelman myyjä, on Sivan muovikassin painaja ja luomistyössään turhautuneen kirjailijan vakikuppiloiden myyjät ja lähikaupan siivooja. Tiedä vaikka sinullakin olisi joku rooli luomisprosessissa. Onko kenties kirjan käsikirjoitus pyörinyt yhtäaikaa puhelinlaskusi kanssa saman postinkantajan kassissa? Aattelepaite.

Mietin kirjan sisältöä, miten tässä päivässä se onkaan. Miten monella ihmisellä on juuri samanlainen tilanne. Miten vähän jää sanomatta ja kertomatta, miten paljon mielensä voi pahoittaa puolin ja toisin.

Yleisellä tasolla kirjan tarkoitus lienee se, että lukija kokee kirjan jotenkin omakohtaiseksi. Se on kirjoitettu minulle. Tai ainakin jollekin, joka tietää juurikin minkälaisesta kirjoitustyylistä, huumorista, juonenkäänteestä tai niksipirkasta minä pidän. Juurikin. Se ei ole jumankauta mikään sana. Nyt minä niin mieleni pahoitin tuosta juurikin- sanasta. Opettele kirjoittamaan! Sanajärjestys! Äidinkieli! Lauserakenne! 

Mielensäpahoittaja ei käyttänyt päiväkirjassaan sanaa "juurikin".

Eikä olisi käyttänyt.

Paitsi ehkä siinä tapakusessa, että olisi rankametsässä jättänyt vahingossa (tarkoituksella) nuoren koivun jatkoksi juuren- ja jättänyt sen oven väliin.

"Juurikin jäi oven väliin ja katkesi, kun vedin viimeisen rangan halkoliiteriin", niin se mielensäpahoittaja olisi sanonut. Mutta siitä se ei olisi mieltänsä pahoittanut. Se olisi avannut oven, poiminut katkenneen juuren käsiinsä ja asetellut sen hellästi halkopinon viereen. Säästyipähän pokasahan terä tässä hommassa. Tuosta juuresta tulee hyvä tervasnuotio! Syttyy kuiva tervas vaikka kaatosateessa, eikä tarvitse märkien puiden kanssa nuusata.

Miten samanlaisia ajatuksia on tämä kirjailja mietiskellyt ja ne ihan kansiin laittanut. Minun kanssani. Mietin kovin, onko tämä Tuomas Kyrö joku minun tuttu. Ei se taida olla. Kirjailijaystäviäkään minulla ei kovin montaa ole. Ainakaan tietääkseni.

Eli, jos on näin, että meillä ei Tuomaksen kanssa ole mitään yhteiskombinaatioita, niin täytyy sanoa, että kirjailija on onnistunut työssään. On onnistunut kirjoittamaan kirjan, joka vastaa kysymykseen "Kenelle?", - "Suoraan Minulle". Ja ehkä vähän myös Sinulle.

Siitä minä mieleni niin iloitin, että kaverini nakkasi kirjan minulle. Että lue tuo tai älä lue. Siitä minä mieleni niin iloitin.

Jälleen, pitkästä aikaa. Kuinka aika kulkee. Kiireessä.

Aina on kiire. Kaikilla on kiire.

Miksikö kirjoitan tänään? Vaikka minulla on kiire, vaikka minulla on tärkeitä deadlineja siellä ja täällä. Kirjoitan siksi, koska se on minulle tärkeää. Minä koen, että on tärkeää, se on minulle tärkeää.

Oikea syy siihen, miksi nyt kirjoitan on se, että en muistanut, missä tässä järjestelmässä on "kirjaudu ulos"- nappi.

Nyt alan sitä etsimään uudelleen. Ja unohdan.

Suomen kieli on upea elementti, murteista puhumattakaan.

Mietipä esimerkiksi lausetta "Mullon hirviä ikävä!"  Kaipaatko siis useita hirviä? Vai haikailetko yhden hirven perään?

Kieliopillisesti oikein lausehan kuuluisi: "Minulla on hirveä ikävä". Muuttuuko lause, tai sen merkitys sen kummemmaksi? Edelleen kaipaat siis hirveä- tällä kertaa sitä yhtä ainoaa hirveä.

Opettelen siis puhumaan, ja korjaan lauseen lisäämällä siihen yhden lauseenjäsenen lisää.  "Minulla on hirveä ikävä sinua". 

Jos vielä haluan koristella, muutan sanan "hirveä" joksikin muuksi. "Minulla on kauhea ikävä sinua". 

Muuttuikohan lause sen paremmaksi. Kauhea ikävä? Molemmat sanat irroitettuna ovat negatiivisia; kauhea ja ikävä. Kauhea on kamala, eli hirveä. Ikävä taas- on epämiellyttävä, inhottava.

Aikani mietittyäni- ja sanoja siirreltyäni, muutan lauseen seuraavanlaiseksi: Kaipaan sinua.

Siitäpä muljahtaakin eräs biisi mieleeni. Kai- paan, kai- paan sua niin... Ja siitäpä taas... Let's twist again..

Kiire. Oli kiire. Ei ole enää. Missä vaiheessa kiire on muuttunut tekemättömyydeksi?

Minua ei huvita. Minua ei huvita enää juuri mikään.

Tarvitseeko työn huvittaa? Ehkä. Ainakin sirkuksessa. Ja sitähän tämä on ollut. Sirkusta. Minä olin tuon sirkuksen johtajana, monta vuotta. Se oli minun sirkukseni.

Välillä oli kiire, väsytti, eikä olisi oikein aina jaksanut. Mutta huvitti. Huvitti johtaa sitä sirkusta. Huvitti viihdyttää yleisöä, huvitti viihdyttää esiintyviä taiteilijoitani.

Nyt en ole enää sirkuksen johtaja, enkä edes iloa tuottavassa asemassa oleva pelle. En taiteile trapetsilla, en niele tulta, en veitsiä. En ole sirkustaiteilija, jolla on oma näytöksensä. En ole vetonaula.

Olen nurkkaan heitetty marionetti, jonka lankoja unohdetaan vetää. Silloin tällöin kiskaistaan yhdestä narusta tuohon suuntaan- ja toisesta toiseen suuntaan. Muun ajan makaan laakereillani ja odotan.

Ne vetäisyt ovat vain tekohengitystä. Kuolonkouristuksia. Tahattomia liikkeitä, joita tapahtuu vain, jotta muistetaan minunkin olevan edelleen elossa.

Välillä joku nykii naruistani, ja moittii toisia marionetteja. Ne marionetit eivät ole taipuneet narutaiteilijan pyyntöihin, vaan ovat olleet omatoimisia. Nämä marionetit itkevät narutaiteilijaa ja omaa kohtaloaan. Minä vaivun yhä syvemmälle marionetin elämään. Osaan olla liikkumatta, osaan! 

En pysty elämään marionettina. Minua ei tarvita. Narutaiteilija ei ole sirkustaiteilija, joka osaisi- tai haluaisi minua liikuttaa.