Juhlat ohitse. Tilanteet menivät suurinpiirtein niinkuin alla uumoilin. Juhlaillallinen kesti kolme pitkää tuntia, alkaen tervetulomaljasta. Sitten seurasivat alkupalat, pääruoka ja  viimein jälkiruoka.

Tauno ei ollut meidän pöydässä. Meidän pöydässä kaikki taitoivat etiketin salat. Paitsi minä. En jaksa istua selkä suorana, kädet sivistyneesti sylissä epämukavalla penkillä. Kolme tuntia?! Piti käydä tupakalla välissä- siinä välissä, kun muista pöydistä siirryttiin hakemaan erikseen maksullisia alkoholitarjoiluja. Jos jotakin se pöyristytti niin sou vat. Hae itse sitä viinaa vain luvalla- sehän kuuluu tähän etikettiin. Minä en edelleenkään juo viiniä, eikä onneksi pöytäseurueessani ollut muitakaan. Maitoa kun ei ollut tarjolla, en ainakaan nähnyt juoma-astiaa, minkä kyljessä olisi komeillut piirretty lehmä. Tyydyimme veteen ruokajuomana tällä kertaa.

Entä se istuminen? Tuolilla kiemurtelua, jalat milloin vastapäätä istuvan jalkoja potkien, milloin nilkat ristissä, polvi toisen polven päällä, tuolin alla varpaiden kärjillä tai vain naputellen hermostuneesti lattiaa. Takapuoli puutui ja selkää jomotti.

Entäpä kädet sitten? Naputusta sormilla pöytää vasten, polvia vasten, käsinojia vasten, pöydän pohjaa vasten ja milloin mitäkin. Rentoutuneesti kädet kävivät jopa ristissä niskan takana, selkä nojautuen tuolin selkänojaa vasten. Huomasin käyttäytymiseni vasta sitten, kun seuruessaamme oleva naishenkilö huomautti rentoudestani. "Sinä se olet niin rento, että voit tuollaisessakin asennossa olla juhlaillallisilla." Voi hvetti. Arvaa piristikö. Minulla on muutenkin niin sikakivaa täällä. Ei vissiin vihjaillut yhtään. Nauroin vain ystävällisesti ja sanoin, että  näin hyvässä seurassa tahtoo joskus kontrolli unohtua, että missä paikassa sitä ollaankaan, minähän tahdon ola vähän tällainen (silmät kieroon) erikoinen. Ja aitoa rentoutunutta naurua seurueessa.

Vaatetukseni oli etiketin mukainen. Hienot, suorat housut ja juhlallinen, mutta minun näköinen yläosa. Kevyt meikki, hiukset auki ilman mitään prameluureja. Vähän hajuvettä. Kehuja sateli niin maan perusteellisesti. "Kylläpä sinä olet tyylikkään näköinen", "ihana asukokonaisuus", "voi että olet hyvännäköinen", "loistava valinta, tuo yläosa tuo vartalosi täydellisesti esiin"...

Joo kiitti, mä tykkään itekin tästä, vastaan. Ai hitsi, mutta minunhan olisi pitänyt sanoa, että "no eihän tämä nyt ole yhtään sen kummempi kuin normaalistikaan", tai että "ihan tavallinenhan tämä on, arkinenkin vähän."  Vaatimattomuus kaunistaa, sanotaan.

Niin. Onnistuin valitsemaan juhla-asun,  mistä pidin itsekin. Erikoiset, omalla tavallaan rock-tyylikkäät kengät toivat pienen särmän asuun hopeanharmaine kiiltoineen.

Mutta eihän se käy näin. "Vähän kun oli omahyväinen tyyppi, vaikka mä kehuin sen asua. Oli se huulipunakin vähän liikaa."

Onneksi näin kännykkäaikakautena on luvallista vilkaista puhelinta silloin tällöin. Näpyttelin matopeliin ennarit. Mummoni on innostunut kännykän käytöstä- harjoittelemme tekstiviestien lähettämistä kysymällä kuulumisia. Eikö olekin mukavaa, kun nuoret muistavat vielä vanhoja ihmisiä ja auttavat- siitähän riitti sitten juttua alkupalatunnin ja pääruokatunnin välissä.

Jälkiruokatuntia odotellessa seurailin humppapumppuorkan valmistautumista lavalle. Basisti meinasi kaatua mikkipiuhaan. Eikä muuten ollut kännissä. Rumpali yritti siirrellä peltejä varovasti, ettei herättäisi huomiota pöydissä. Onnistui muuten loistavasti. Tuskin monikaan kolmesta sadasta ihmisestä huomasi, missä vaiheessa pumppu saapui paikalle.

Pöytäseurueessani oli mukavia ihmisiä ja rento tunnelma. Ei yhtään jäykkis tilannetta. Naapuripöydässä näytti olevan ikävää. Paheksuvia katseita, kun meillä oli mukavaa. Voi hyvänen aika. Nauravat noin iloisesti, kuinka brutaalia. No, meillä on onneksi tuota viiniä tuossa, ehkäpä meitäkin naurattaa jo tunnin päästä.

Ihan jees juhlat. Onhan se ihan hienoa, että tällaisia järjestetään. En vain henkilökohtaisesti tahdo jaksaa muodollisuuksia, kun en osaa olla jäykkis. Tai sitten minä vain olen niin jäykkis, että kaikki muutkin muuttuvat jäykkikseksi. Olen kärsimätön, haluan se ruoan heti pöytään, hoitaa sen viidessätoista minuutissa pois päiväjärjestyksestä ja siirtyä seuraavaan asiaan. Vaikka siihen alkoholin tuottamaan -ei niin muodolliseen- hilpeyteen, mikä on viimein levinnyt juhlijoihin tämän kolmen tunnin hienon viininmaistelun ja ruokailun lomassa.

Voihan se olla, että joskus viidenkymmenen vuoden päästä osaan jo käyttäytyä etiketin mukaisesti ja vaikka opinkin pitämään näistä maratooni-illallisista hienoine rituaaleineen ja viininmaisteluineen. Never. Älä sano koskaan ei koskaan.