Mistä johtuu toisen ihmisen auttamishalu? Pitääkö ihmisellä olla jonkin taka-ajatus jos auttaa toista? Mikä on se motivaatio? Mistä johtuu auttamattajättämishalu? Kumpi on hyväksyttävämpää?

Auttaminen. Autan pyyteettömästi toista ihmistä. Mitä on pyyteettömyys? Autan toista, koska minulle tulee a) hyvä mieli b) saan ehkä vastapalveluksen c) koska minua huvittaa d) jotain muuta, mitä. Sori vaan, mä en tunne yhtään ihmistä, joka pyytettömästi auttaisi ketään. Aina jollain on joku vastapalvelus takaraivossa. Vaikka se oma etu. Jos mä annan vähän jotain, ehkä mulle annetaan myös?

Olin eilen tilanteissa, missä pohdiskeluni väistämättä suuntautui auttamishaluun. Työhommani vaati kavereita. En olisi selvinnyt yksin. Tai olisin selvinnyt, mutta suoritettavan työn kesto olisi kolminkertaistunut ilman apua. Itse sain rahallisen korvauksen kyseisestä toiminnasta, mutta kolme muuta ihmistä tulivat talkoohengessä auttamaan minua. Auttamaan työtäni. Pohdin sitä, kuinka voin tehdä vastapalveluksen. Mitä annan takaisin heille siitä, että he auttavat minua. Jäin kiitollisuusvelkaan. Olen siis velkataakkainen.

Minusta on vaikea pyytää apua, etenkin jos asetelma on se, että minä saan palkan ja muut eivät. He auttoivat minua ja lupasin tulla kaikille orjaksi jossain vaiheessa. Kokoajan päässäni raksuttaa, miten voin korvata heille palveluksen. Samalla pieni epävarmuus seuraavasta työtehtävästä, selviänkö yksin, tuleeko minulle kaveri. Suoritettavan työn laatu on sellainen, että siinä on kiinni useampien kymmenien ihmisten palvelu. Palvelun tulisi olla tehokasta, nopeaa ja laadukasta. Sitä se oli eilen, kiitos tämän rautaisen talkoolaistiimin.

Kun viimein lähdin työmaalta kotiin, 11 tuntisen työpäivän jälkeen ajelin autollani kotia kohti. Oli pimeää, mutta ilma oli kauniin rauhallinen. Yhtäkkiä pimeällä tiellä tuijaa silmiini voimakas valo. Hiljennän vauhtia ja yritän tiiristellä edessä olevaa näkyä. En oikein ymmärrä sitä. Jotain siellä on, ajoneuvo.

Hiljennän vauhtia ja pysähdyn sen musta möykyn taakse. Huomaan, että se on traktori peräkärryineen ja se on se työvalo, mikä silmiin tujuuttaa. Näen hahmon, lähtee minua kohden.

"Perkele", tuttu ääni kuuluu- "kuorma kaatui". Mies ojentelee käsiään ja tutkin katseellani tapahtunutta. "No perkele, niinpä onkin," sanon. "Voi helevetti," nauran, kävipä hassusti- katotaanpa mitä voidaan tehdä." Ajan auton vähän matkan päähän traktorista, laitan hätävilkut päälle ja lähden katsastamaan tilannetta.

"No perkele. Aloit sitten syyskylvöt hyvissä ajoin. Vaan ei ne tossa asvaltilla ehkä idä." Traktorin lavalla oli kumollaan kaksi suursäkkiä täynnä kauraa. Ojassa oli 3, ja yksi- ilmeisesti juuri se alimmainen säkki lötkötti lavettia vasten niinkuin tyhjentynyt ilmapallo. Säkki oli vuotanut tyhjiin ja viimein kaatanut koko kuorman. Sysipimeään yöhön saapui naapurista maanviljelijä katsastamaan tilannetta.

"Pitää varmaan kerätä enimmät kaurat pois, lähtee muuten autot käsistä" ehdotan. Jos kävis kattoon mistä asti se on vuotanut. Lähden tallustamaan traktorin tulosuuntaan. Potkiskelen kauranjyviä tienlaidalle. Kaurakerros on leviyttäytynyt asvaltille koko kaistan leveydeltä, ja sen paksuus on useita senttejä. kyllä vain, vaatii kyllä pois harjaamisen, sen verran paljon sitä on. Pimeässä kuljen pitkin kauratietä, noin viidensadan metrin päähän. Siellä alkaa jo jyvämäärä heikkenemään. Tuohon varoituskolmio, harjoja hakemaan ja eikun lakaisemaan.

Naapurin maanviljelijä hakee pieniä paperisäkkejä, lapion ja harjoja. Alamme lakaista asvalttia pilkkopimeässä yössä. Toivon, ettei autoja tule, heijastimista tietoakaan. Onneksi kännykässäni on taskulamppu, joten saan tarvittaessa tuijattua ohikulkijoille vähän sijaintiani. Maanviljelijän vaimo soitetaan paikalle- ota harja mukaan.

Sitten me harjataan, kasataan ja säkitetään. Minua naurattaa. Ei hittolainen, tyypit täällä lakaisee asvalttia keskellä yötä. Auton valot valaisevat kauratietä, kädenjälki näkyy.

Miten hienoja, sieviä kaurakasoja me saatiinkaan aikaiseksi! Ja tie näytti puhtaalta, niin puhtaalta! Parin tunnin urakan jälkeen tie oli siisti. Ojassa olevan kuorman ehtisi aamulla näön aikana kerätä. Noin klo 11 olin kotona ja tiesin, että pitää olla kuudelta ylhäällä. Ei haitannut, nauratti vain.

Siihen motivaatioon. Mikä oli minun motivaationi pysähtyä, kysyä mikä on tilanne, ja jäädä lakaisemaan? Voisiko syy löytyä siitä, että tunsin ihmisen, jolle vahinko oli sattunut? Voisi. Ehkä. Tiesin myös kyseisen ihmisen elinolot. Tiesin, että maatilalta ei löydy viittä riuskaa pentua harjaamaan sitä tietä. Tiesin myös, että on vaarallista jättää tie harjaamatta.

Jos tuntematon olisi ollut kyseessä, olisin ehkä kysynyt tarvitaanko apua. Eilen en kysynyt. Ei tullut mieleenikään. Mietin vain, että jos minulle sattuisi näin, toivoisin että joku auttaisi. Eli vastikkeetonta ei ollut sc. pyytettömyyteni. Tiedän myös, että muutama auto pysähtyi kyselemään sattunutta. Ehkä joku kysyikin, tarvitaanko apua. Osaan arvata, mitä tuttu viljelijä olisi vastannut. Olisin itse vastannut juuri samalla tavalla. Toisin sanoen, antanut kyseisen ihmisen päättää itse, tarvitaanko apua.

Minä tulin myös iloiseksi, että sain olla avuksi. Ihan oikeasti. Olin iloinen, että satuin paikalle. (koska olen niin hyvä harjaamaan asvalttia) Siihen aikaan illasta tuskin talkooväkeä löytyy ilman suuria ponnisteluja.

Olisin voinut valita toisinkin. Olisin selitellyt, että jäisin kyllä mutta kun kissa on ruokkimatta. (ai niin mutta eihän mulla oo kissaa ja se tietää sen) siis niin, kuin mulla on kaverin kissa hoidossa ja sillä on lääkekuuri ja se pitää se lääke ottaa just nyt, ja mä oon jo vähän myöhässä ja...

Joskus tarvitaan vähän talkoohenkeä. Sekin on katoava kansanperinne.  (v*tun apinat auttakaa toisianne, älkääkö olko niin itsekkäitä)